Nurmeen perustuva ruoantuotanto lisää ruokaomavaraisuutta

Tämän kevään aikana maailma on muuttunut radikaalisti. Eurooppa on kohdannut sodan, joka nostaa ruoan saatavuuden ja hinnan keskeiseksi kysymykseksi ympäri maailmaa, myös meillä Suomessa. Ukraina on ollut Euroopan tärkeä viljan viejä globaalisti eri puolille maailmaa. Myös Venäjältä on tuotu energiaa eri muodoissaan moniin maihin ja Eurooppaan, myös Suomeen. Jo ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, tärkeimpien tuotantopanosten ja viljan hinnat olivat rajussa nousussa. Sodan puhkeaminen nosti hinnat aivan uudelle tasolle. Ainakin toistaiseksi on varauduttava siihen, että kuluttajien tuloista kasvava osuus kohdistuu ruokamenoihin. Ruokaketjun yhteispeli on nyt koetuksella siinä, että sen jokainen lenkki alkutuotannosta lähtien kestää nousevat kustannukset ja pystyy toimimaan kannattavasti huoltovarmuutta turvaten.

Huoltovarmuuden kannalta meillä elintarviketeollisuuden toimijoilla on tärkeä rooli yhteiskunnan toimivuuden ja ruoantuotannon turvaamisessa erilaisten kriisien keskellä. Koronaviruspandemia on osoittanut, että olemme hyvin valmistautuneita poikkeustilanteisiin.

Ruoan omavaraisuusaste on Suomessa noin 80 prosenttia eli näin paljon syömästämme ruoasta tuotetaan kotimaassa. Suomen oma ruoantuotanto nojautuu peltoihin, kotieläintiloihin ja kasvihuoneisiin. Kaikilla näillä on tärkeä paikkansa, jos haluamme tuottaa ruokamme itse. On esitetty usein, että koko peltoala pitäisi suunnata kasvikunnan tuotteisiin, jotta ruokaa riittäisi paremmin. Teoriassa näin voi ajatellakin, mutta käytäntö on toinen. Kaikki peltomme eivät ruokakasveille sovellu, sillä ne eivät tuota riittävän laadukasta satoa kannattavasti. Suurella osalla pelloista vain nurmi menestyy viljelyvarmasti. Myöskään osa leipäviljaksi tarkoitetusta tuotannosta ei täytä elintarvikekelpoisuuden vaatimusta. Lisäksi viljaketju tuottaa runsaasti sivuvirtoja, jotka eivät sovellu muuksi kuin eläinten rehuksi. Ruokajärjestelmän huoltovarmuuden ja resilienssin vahvistamiseksi tulisi siis kehittää kasvi- ja eläintuotannon tiiviimpää integraatiota. Ideaalitilanteessa systeemi hyödyntää tuotantopanokset resurssitehokkaasti ja ravinteet kiertävät rasittaen ympäristöä mahdollisimman vähän.