Turvepellot ovat Suomen haaste, mutta myös osa ruokaturvaamme

Keskustelu turvepelloista on lisääntynyt ilmastohuolen myötä, sillä noin puolet maataloutemme kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin turvepelloilta − siis mailta, jotka olivat aikanaan suota tai suometsää. Meillä on iso haaste ratkaistavaksi, mutta asia ei ole ihan mustavalkoinen.

Suomen turvepelloista suurin osa sijaitsee pohjoisessa alueilla, joilla nurmi pärjää hyvin, mutta vilja tai muut suoraan ihmiselle ravinnoksi sopivat viljelykasvit huonommin. Siksi näen turvepellot ongelmallisuudestaan huolimatta tärkeänä osana ruokaturvaa maassa, jossa nautakarjataloudella on pitkät perinteet. Suomi on aikanaan asutettu karuissa olosuhteissa, ja pelloksi raivatut suot ovat ruokkineet kasvavaa väestöä. Maidontuottajat ovat aina myös nurmenviljelijöitä, sillä nurmi on lehmiemme tärkeintä ravintoa.

Valio on mukana juuri alkaneessa Orgaanisten maiden ilmastopäästöjen hillintä nautakarjatiloilla -hankkeessa (OMAIHKA), jota vetää Luonnonvarakeskus. Tavoitteena on lisätä ymmärrystä suomalaisten turvepeltojen määrästä, laadusta ja päästöistä. Valion näkökulmasta on tärkeää, että uuden tiedon avulla pystymme kehittämään oikeanlaista ohjeistusta maitotiloille ja tukemaan tuottajia ilmastoystävällisemmissä viljelytavoissa.

Turvepelto on entinen suo tai suometsä

Turvepelto on entinen suo tai suometsä, joka on ojitettu ja otettu käyttöön viljelymaaksi. Päästöjä syntyy, kun vedenpinta laskee, ja suohon vuosituhansien saatossa kasvien jäännöksistä syntynyt, runsaasti hiiltä sisältävä turve pääsee tekemisiin hapen kanssa ja haihtuu hiilidioksidina ilmaan.

Maatyypit voidaan jakaa karkeasti kolmeen: Vähähiilisillä kivennäismailla on mahdollista sitoa kasvien juuristoon ja maaperään hiiltä pysyvästi pois ilmakehästä eli hillitä ilmastonmuutosta, mutta turvemaa ei voi olla hiilitaseeltaan nielu. Niin kauan kuin vedenpinta on luonnollisia suo-olosuhteita alempana, turvepelto on aina hiililähde ilmakehään. Näiden kahden maatyypin väliin jää vielä monenlaisia multamaita, joiden ilmastovaikutus on yleensä melko neutraali.

Turvepeltoja on karkeasti kymmenen prosenttia kaikista maamme pelloista. Yksittäisen maidontuottajan pelloista turvepeltojen osuus voi olla pieni tai hyvinkin merkittävä. Se riippuu tilan sijainnista. Turvemaita on kaikkialla Suomessa, eniten pohjoisessa ja vähiten Ahvenanmaalla.

Keskusteltaessa turvepeltojen päästöistä, on hyvä muistaa, että turvepellot ovat iso osa viljelypinta-alaa monilla alueilla, joskus ainoa. Turvemailla on haasteidensa lisäksi myös toinen puoli: Koska turvemaat ovat luonnostaan märempiä, niiltä saadaan satoa kuivanakin kesänä. Tämä nähtiin esimerkiksi ennätyskuivana vuonna 2018. Moni kivennäismailla sijaitseva maatila kärsi kuivuudesta, ja sadosta tuli heikko.

Hiilijalanjälkilaskenta kehittyy

Maidon hiilijalanjälkeä tarkasteltaessa pellon satoisuus onkin keskeinen asia. Heikosti tuottava turvepelto olisi ilmaston kannalta järkevintä ennallistaa takaisin suoksi tai etsiä sille muunlaista käyttöä. Voisiko heikkotuottoinen turvepelto tarjota maitotilalle esimerkiksi uuden tulonlähteen energiapajusta, joka laskee alueen kasvihuonekaasupäästöjä, ja joka kerätään biopolttoaineeksi läheiseen elintarviketehtaaseen?

Tuottoisan turvepellon näkökulmasta tilanne on toinen; kun maasta saadaan kunnon sato, hehtaarikohtaiset päästöt jakautuvat useammalle litralle tilalla tuotettua maitoa. Tällöin turvepellon käyttö ruoantuotannossa on perustellumpaa.

Valiolla pyrimme jatkuvasti kehittämään ruoantuotantoa kestävämpään suuntaan ja samalla turvaamaan kotimaisen maidontuotannon tulevaisuus. Meitä kiinnostaa maidon hiilijalanjälki ja sen läpinäkyvä laskeminen. Laskentaa kehitettäessä tulevaisuudessa mukaan otetaan myös peltojen hiilitaseet eli turvepeltojen hiilidioksidipäästöt ja kivennäismaiden hiilinielut. Ennen tätä edistysaskelta näistä molemmista tarvitaan kuitenkin lisää laadukasta tutkimustietoa.